torstai 7. maaliskuuta 2013

Kun nyt täältä lähden...


...on edessäni 3 viimeistä kuukautta Lähi-idässä. Minne ne 7 ensimmäistä hävisivät? 
Onneksi eivät pois kokonaan, vain muistojen joukkoon. 

Tuntuu kummalliselta. 

10 kuukauden aikana voi elää kokonaisen elämän ja kun se on ohi, yksi aikakausi päättyy.

Vuosi sitten tähän aikaan ajattelin, että vähänkö minusta tuntuu sitten yksinäiseltä
 lähteä sunnuntai-iltaisin ajamaan sinne keskelle korpimetsiä
ja päätyä kaupunkiin, josta en tunne ketään.

Mutta kävikin niin, että olen odottanut sunnuntai-iltoja päästäkseni sinne takaisin.

Ja nyt ajattelen, että vähänkö minusta tuntuu sitten 3 kuukauden päästä 
surulliselta kantaa laatikoita autoon ja ajaa jonnekin pois, en vielä tiedä minne. 
Ehkä vielä idempään, ehkä pohjoiseen, ehkä takaisin omaan kaupunkiini.

Tänä keväänä tulen suremaan paljon, nimittäin yksi aikakausi todellakin päättyy.
Mitä se tarkoittaakaan, kerron siitä lisää lähiaikoina.


 

 

7 kommenttia:

  1. Eilen tajusin hätkähtäen, etten tiedä, mihin keväällä suuntaat kulkusi. Mutta ilmeisesti et siis itsekään vielä.

    VastaaPoista
  2. Kun luin tämän, tuli heti mieleen pätkä lehtijutusta, jonka luin keskiviikkona. Ehkä sinäkin.
    "...mielen valtaa käsittämätön haikeus sitä jotain äsken koettua, mutta jotenkin lopullisesti menetettyä kohtaan."

    Lähdön hetket ovat sellaisia, mutta onneksi on paljon muistoja.

    VastaaPoista
  3. Johanna, en todella tiedä. En stressaa kuitenkaan (ainakaan vielä) vaan lähinnä kiinnostuneena seuraan, että minne minut johdatetaan.

    Maria, luin saman jutun, ja ajattelin tuosta että miten olikin kirjottaja löytänyt niin osuvat sanat.

    Ja onneksi muistoihin voi palata milloin tahansa. Mutta onkohan vanhana koko ajan kamalan haikeaa, kun on niin paljon muistoja?

    VastaaPoista
  4. Tuo lähteminen ja tuleminen, uuden aloittaminen, vanhan kaipaaminen...itsellenikin tuttua, jos sitä nyt voi tutuksi sanoa. Uskoisin, että minne ikinä polkumme meitä kuljettaakaan on siellä ne hyvät asiat meitä odottamassa, tulevat esiin pikkuhiljaa samaan tahtiin kun kaipaus vanhaan ja turvalliseen kuitenkin elää lämmintä muistoa sisällään. Ja kun jälleen on aika lähteä, tuntuu sekin tapahtuvan liian pian.
    Mielenkiintoista tosiaan on nähdä mihin se elämä kuljettaa ja millaista reittiä.

    VastaaPoista
  5. U A, kiitos kauniista ja rohkaisevista sanoista! Muistanhan minä nyt, miten syksyllä kaipasin vielä vanhaan ja samaa tahtia kiinnyin uuteen. Juuri noin siinä aina käy. Ihmismieli on kumman sopeutuvainen.

    Ehkä helpoimpia ovat nämä muutokset, joihin tietää varautua etukäteen.

    Yks mun ystävä sanoo usein, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Niin siinä käy meillekin! <3

    VastaaPoista
  6. Löysin sun vanhan blogin jonkin sanahaun ja siitä kuvahakuun tulleen hienon kuvan kautta. Sit luin tämän blogin alusta loppuun. Samanlaisessa kolmekymppisen tilanteessa olen, on kolme vaihtoehtoa, minne suunnata, mutta jos neljännen tai viidennen saisin niin valitsisin ne, paikalleen en voi jäädä. Ihana tuo lapsi jonka kanssa juttelit hernekeiton lomassa elämästä. Kerro jos kirjoitat joskus kirjan ;)

    VastaaPoista
  7. Voi anonyymi, miten kiva kuulla tuollaista. Huippua, että kommentoit! Mulla oli vuosi sitten kans se tunne, että jos käsillä olisi vielä joku vaihtoehto niin valitsisin sen, ja sitten se vain annettiin ihan yhtäkkiä. Kyllä sinullekin aukeaa juuri sopiva tie, ihan varmasti. On silti vähän tuskastuttavaakin, jos joutuu kovin usein valintojen eteen.

    Kirja-asia putkahtelee esiin aina välillä. Minulla olisi paljon kerrottavaa esimerkiksi nuoren opettajan elämästä. Toisaalta se ei ehkä kiinnostaisi muita kuin opettajia. En tiedä. Mutta kerron kyllä jos niin pitkälle joskus pääsen :)

    VastaaPoista