sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Mun sydämeni tänne jää



Herään lehtorikaverin aamuäännähtelyihin ja haukotteluihin.
Onneksi ei tarvi puhua. Pestään vain äkkiä hampaat, laitetaan hiukset,
syödään jääkaapista viimeiset mustikkakeitot, mekot päälle, kerrankin joku auttaa
vetskarin kiinni, korkkarit jalkaan, onhan kaikki mukana ja sitten pitää mennä.



 Minulla on ruskea mekko ja sininen vyö sekä sininen kukka.
Olemme kollegan kanssa yhtä aikaa parkkipaikalla,
askartelemme viimeiset kortit, laulujen sanat todistuskansioihin,
ensimmäiset itkut jo nyt, halataan, voi hyvä ihme tätä päivää, miten tämän voi kestää?

Juhlasali on täynnä vanhempia. Me istumme lavalla.
Pellavahiuksinen tyttö soittaa kauniita säveliä, rehtori puhuu,
näen miten kollegat salissa kaivavat nenäliinansa esiin.
Kyyneleet tulevat silmiin aina uudelleen.
"Kajaanin normaalikoulun toiminta on nyt päättynyt," rehtori pudottelee
tosiasian niin kuin se on, enää ei auta juosta pakoon.
Tämä oli tässä, nyt se on tajuttava.

Missä päättäjät ovat tänään? Missä opetusministeri Virkkunen,
joka niin fiksusti aikoinaan toivotti kainuulaisille "tsemppiä?"

Itken, ja niin itkevät kaikki muutkin.


Todistukset, stipendit, hymypatsaat.
On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa.
Suvivirsi.

Salissa on ihan hiljaista, kun johdatan omani kulkueena pois.
En voi katsoa ketään, kävelen vain korot kopisten ja kyyneleet valuen.
Tällaista on koulun lakkauttaminen. En ennen tiennyt sitä, nyt tiedän.

Oppilaat tulevat perässä hiljaisena kulkueena, kuulen,
että hekin itkevät koko matkan luokkaan.

Luokka täyttyy vanhemmista.
Minä puhun nyt silti oppilaille.
Heille, joiden takia tämä juhla on.

"Muista silloin, että sinut tunsi kerran eräs Sanna,
joka näki sinussa paljon hyvää ja kaunista ja joka uskoi sinuun aina ihan täysillä."

Jaan muumimukit ja kortit, saan halaukset.
"Kaikkea hyvää," muuta en voi sanoa, ne on sanottu jo aiemmin.
Eniten koskettaa hiljainen, suoraan korvaan kuiskattu
kiukkutytön "Sinulle kans" -vastaus.




Saan vanhemmilta lahjan ja puheen.
Halaukset myös.
"Olen rakastanut sinun poikaa niin paljon," sanon.
"Tiedän, ja se tykkää sinusta ihan hirveästi."
Silloin se tulee, jätti-itku. Kunnon tyrskähdys.

Mitäpä tätä kaunistelemaan, tämä päivä on pelkkää luopumisen kipua. 

"Heippa ope, heippa, heippa ope, heippa."
Eivät malttaisi lähteä enkä minä malttaisi päästää.



Me aikuiset kokoonnumme vielä opettajainhuoneeseen.
Rehtorilla on meille sanottavaa ja meillä hänelle.
"Sinä olet luottanut meihin ja se on tuntunut hyvältä."
"Sinun ovesi on ollut usein auki ja se on ollut merkki siitä,
että sinulle on aikaa kuunnella."

Tämä koulu on ollut täynnä kultaisia ihmisiä.
Meillä on ollut uskomaton työvuosi ja nyt se on ohi.
Kohta täällä ei ole enää ketään.
Täällä ei ole nää ketään.
Ei ole enää ketään.
Ole enää ketään.
Enää ketään.
Ketään.

 



En tiennyt yhtään etukäteen, että millaista tämä olisi.
Tai tiesinhän; olisi maailman kamalinta hyvästellä kokonainen
työyhteisö kerralla, kokonainen koulu, kulttuuri, historia.

Halataan sataan kertaan ja aina tulee itku.
Sitten nauru. Ja taas itku. Ja halataan taas.
Kuulostaa ehkä absurdiltakin,
mutta sitä on tämä tilanne kyllä ollutkin.

Noin vain, pyyhkäistäänpä kokonainen opettajainkoulutusyksikkö 
Suomen kartalta, hus pois, säästetään rahaa ja lopetetaan kasvatus ja sivistys.
Absurdia, sitä tämä on.


Piha on jo hiljainen, ihan autio.
Kannan viimeiset laatikot autoon ja itken.




Ajan päärakennuksen kautta ja laulan
"Mun sydämeni tänne jää, se lähelläsi aina on.
Sen tavoitat, jos haluat, vaikk maa ois lauluton."

Elämän totuutta etsi, Sanna, etsi vaikka mikä tulisi.


Lehtorikaveri on käynyt hakemassa tavaransa ja jättänyt viimeisen viestin.
Voi että. Miten onnellinen olenkaan, että kohtasimme!
Sinun kanssa, ja niiden kaikkien muiden.

Minäkin kerään kamppeeni.
Niin monta laatikkoa vielä jää, että on palattava tätä kautta sitten joskus viikon päästä.

Irma, voi Irma, miten minä voin hyvästellä sinut?
No näin tietenkin. Halataan.
"Tässä on ollut niin hyvä asua. Ja minä tuun sinua kahtoon vielä."
"Totta kai sinä tuut jos vaan minä oon vielä elossa."
Ja nauraa päälle.

Matka on pitkä.
"Iisalmi 25 km" ja itkun pyrskähdys.

"Kuopio 44 km" ja vähän pienempi itkun pyrskähdys.

"Jyväskylä 118 km" ja kyyneleet silmiin.

Filminauhan tavoin käyn päivän läpi mielessäni.
Olen hyvästellyt oppilaat, työkaverit, Irman ja koko kaupungin.
Kosmetologin, kampaajan, kassatädin, Murusen Kallen, rosenterapeutin.
Kai sitä tuolle hyvästelymäärälle saakin nyyhkyttää?

Sitä paitsi, se että itkettää, kertoo vain siitä että on omistanut paljon.



Pitkän ja hikisen ajomatkan jälkeen saavun taloon, jossa on kieloja pöydällä
ja minulle lämmitetään lautasellinen "siskonmakkarasoppaa."

Elsa jokeltelee tyytyväisenä ja katsoo minua vähän epäröiden.
"Jaksoin vain sillä, kun tiesin että pääsen tänne," sanon
ja Johanna ei olisi Johanna jos hän ei tietäisi mitä tarkoitan.
Sitä hän on, sielunsisko, ystävä.

Täällä minä olen.
Naputtelen tätä tekstiä pitsisen päiväpeito päällä.
Kesäyö on tummennut, niin, täällä yöt ovat pimeitä.

Nyt pitää mennä nukkumaan.
Tämä oli tässä.
Kiitos, kun olit mukana. 
Ehkä sait tästä blogista jotain, ehkä oivalsit jotain,
ehkä vain nautit tuntemattoman elämän seuraamisesta,
ehkä aloit haaveilla opettajan työstä, ehkä mietit uskaltaisitko sinäkin
ottaa ja lähteä, tai ehkä vain luit ja ajattelit, että onpa siinäkin, kirjoittaa nyt tuollaisesta.

Miten vain, toivottavasti nautit täällä käydessäsi.
Minulle tämä blogi on ollut julkinen päiväkirja unohtumattomasta vuodesta
Lähi-idässä, paikassa, josta tuli kotini ja johon niin kovasti kiinnyin.

Kiitos, 6a. Kiitos, KNK:n väki.
Kiitos, opiskelijat. Kiitos, kaunissilmäinen poika.
Kiitos, kirjaston tädit ja sedät.
Kiitos, uimahallin valvojata ja kahvakuulan vetäjä Päivi.
Kiitos Mennan hiushuoneen Piia, kiitos Mirhamin Mira.
Kiitos S-marketin kaima, kiitos postin tädit.
Kiitos pyöräliikkeen mies, kiitos huoltoaseman hevosmiehet.
Kiitos rosenterapeutti Tuula, kiitos Murusen Kalle.
Kiitos, Pirjo, Katja ja Laura, teistä tuli minun ystäviä.




"Mun sydämeni tänne jää, aina asuinpailleen,
vaik itse saan vain viivähtää, kesäiltaan viimeiseen.

Sä kevään näät taas kerran ja kuulet laulut lintujen.
Jos herkistyt ees hetken verran, silloin ymmärrät sen

Mun sydämeni tänne jää, se lähelläsi aina on
sen tavoitat jos haluat, vaik maa ois lauluton."